Kyyneleet täyttävät silmäni ja pisarat valuvat poskea pitkin lattialle, itken.
Miksi? Kaikkihan on hyvin, eikä nyt aihetta suruihin. Taidankin itkeä hämmennyksestä, tarkemmin siitä miten koen vastaanottamisen. Olen juuri saanut lahjan rakkailta ja ihailemiltani ihmisiltä, nimittäin vanhemmiltani.
Ihmeellistä kyllä, kaikkien ihmisten joukosta juuri vanhempani olivat olleet kyseisen keinun ostajat ja kun kuulivat, että olin katsonut samaa, toivat sen minulle.
"Mutta enhän minä voi ottaa sitä, se on teidän ja yhtä lailla teille tarpeellinen! Te ostitte sen teille, viekää kotiin." Intettyäni aikani vastaan ja huomatessani, että siitä huolimatta keinua puretaan peräkärryn kyydistä pihaamme, tyydyn huokaisemaan täydestä sydämestäni että kiitos!
Ristiriitaisesti ajattelen etten voi vastaanottaa toiselle kuuluvaa esinettä, mutta samaan aikaan tunnen syvää kiitollisuutta siitä. Kun kotiinkuljetuskyyti lähtee pois, itken vuolaasti. Olenko minä ansainnut tällaista hyvää, jota juuri koin?
Kyselen tilitietoja, jotta saan maksettua keinun sekä myöskin samalla kotiin tuodut multasäkit, joita en ollut tilannut "mutta otinpa samalla sinulle, josko tarvitsisit." Tilitietoja kysyessäni saan vastauksena ettei tarvitse laittaa, osta vaikkapa kukkia...
Jo toistamiseen hanat aukeavat. En epäile isini muistia, mutta siitä huolimatta varmistan vielä muistiko tuoneensa multasäkkien lisäksi meille kolmenistuttavan pihakeinun: "Kiikku todellakin, mullat ja kotiinkuljetus, hyvänen aika sentäs! Maksan noista tosi mielellään jos saan maksutiedot. Jos et muuta mieltä ja lähetä tilinumeroa😅 niin sitten opettelen vastaanottamaan hyvää ja sanon vain että tuhat kiitosta! ❤️❤️❤️"
Saan pian vastauksen: "Tullaan sitten kahvittelemaan keinussa ja nautitaan kesästä." Itkun keskeltä saan lähetettyä vastaukseksi suuren sydämen.
En ymmärrä voiko maailmasta löytyä niin hyväntahtoisia ihmisiä kuin vanhempani ovat. Uskomatonta mitä olen heiltä oppinut ja opin aina vaan lisää! Muutama vuosi sitten muistan iskän tokaisseen ettei asioiden murehtiminen muuta asioita mitenkään. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta voit ottaa menneestä oppia ja kiittää. Meillä on vain tämä hetki, miten tehdään tästä hetkestä paras mahdollinen?
Miten voin koskaan kiittää tarpeeksi siitä hyvästä, mitä vanhempani ovat vuosien saatossa minulle antaneet? He ovat antaneet minulle elämän, kodin, turvan, luottamuksen ja monet opetukset. Voi kumpa osaisin tarjota edes murto-osan noista aarteista omille lapsilleni.
Edelleen mietin ansaitsenko tällaista hyvää? Miksi ansaitsisin? Tai miksi en? Miksi uskon etten ansaitsisi? Nyt hanat vasta aukeavat ja itken miltei tunnin. Toistan itselleni, että olen kaiken hyvän arvoinen ja minulla on lupa vastaanottaa hyvää.
Selitän itkuisena tapahtuneesta miehelleni, joka vähän aikaa taaksepäin harmitteli juuri rikkoutunutta, savuttavaa autoamme. Vaikka toisinaan mietimme miten maksamme laskut, koen olevani todella rikas kun ympäriltä löytyy niin monia, vanhempieni kaltaisia suurisydämisiä ihmisiä! ❤️
Kommentit
Lähetä kommentti