Kävelin lumisessa metsässä ja ystäväni Nokimyssy istui oikealla olkapäälläni. Ihastelimme yhdessä lumen määrää ja talvipuvun ylleen saaneita hienoja luontokappaleita. Siinä ne kukin omalla paikallaan seisoivat, valkeat komeat kuusivanhuksetkin töröttivät tukevasti polun vieressä. Näytti kuin koko metsä olisi vaipunut rauhalliseen talviuneen. Ainoastaan pupujen jäljet lumella kertoivat, että metsässä oli vielä elämää. Pysähdyin ja katsoin ylöspäin, näin hentoisten lumihiutaleiden leijailevan kaikessa rauhassa alas maahan. Osa hiutaleista osui kasvoihini ja sulivat samointein, tunsin pienen virkistävän kylmyyden ihollani. Osa lumihiutaleista leijaili avonaiseen kämmeneen, pysähtyen hanskaani ikään kuin kutsuen tutkimaan niitä tarkemmin. Olivatpa ne upeita luomuksia! Kaikki vähän erilaisia, mikä teki niistä entistä hienompia ja kauniimpia. Metsän luminen näky ja hiutaleiden rauhallinen leijuminen rauhoitti myös omaa mieltä. Mieltä, joka oli taas kerännyt muidenkin huolia, pelkoa ja murhei