Nyt loppu! Tänään 18.5 klo 21.42 on täten viimeinen päivä, kun laitan mieheni pyykit pesuun tai narulle kuivumaan. Jos on pyytänyt toista osallistumaan pyykkihuoltoon huonoin tuloksin, niin saa riittää! Siinäpähän oppii että jos pyykkiä ei pese, ei puhtaita vaatteita ole. Samat kalsarit kolmatta päivää... Ärtymys, kiukku ja raivo valtaa mieleni. Väsyttääkin. Miksi ja miten mieheni voi olla tekemättä mitään, jos minä en voi? Miksi minun pitää siivota, pyykätä, tiskata? Ja millä oikeudella toinen voi vaan olla? Kumpa minäkin voisin joskus vain olla! Mutta kuka sitten hoitaa arjen askareet? Miten pitkään joku voi katsoa kasaantuvia astioita tai pyykkivuoria? Siellä se minun mies jo kuorsaa, nukkuu kun minä vaan siivoilen! Kylläpä kurmittaa!
”Stop, huilahustuokio nyt, nainen!” Tokaisi äkkiä Nokimyssy. Se oli kuullut vuodatukseni ja kipittänyt raollaan olevasta talon ovesta sisään. Se pomppasi kahdella pompulla viereiselle tuolille ja kysyi: ”Mitähän miehesi tällä kertaa peilaa sinusta itsestäsi? Pääsetkö jyvälle, mitä tuo usein toistuva tilanne haluaa opettaa sinulle?” - Häh? Ai muka peilaa minusta? Tarkoitatko, että mieheni käytös onkin minun käytöstäni? Koen ettei käytös ole minua, sillä ahkeroin jatkuvasti, en huilaa edes illalla kun lapset menevät unille. Toisin kuin mies, hän kyllä alkaa välittömästi huilaamaan eli avaa vaikkapa telkkarin ja vaan on. Se harmittaa minua, koska haluaisin itsekin vain olla. Että jospa kertoisit mitä ajat takaa peilaamisella? Tulisiko minunkin olla tekemättä mitään?
Nokimyssy hymyili ja vinkkasi silmäänsä sanoen: ”Nyt lähden unille, mutta muista että kaikki vastaukset löytyvät sisältäsi. Tutki ajatuksiasi, tunteitasi ja käytöstäsi erityisesti tilanteissa, jotka toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Silloin tiedät, että tilanne haluaa opettaa sinulle jotain. Mitä se voisi olla? Näyttää, että tuo tilanne toistuu aika usein, joten uskon sellaisen tulevan eteesi taas hyvin pian. Pysähdy silloin ja tarkastele sitä eri suunnista.”
Nokimyssy oli oikeassa, tilanne tuli eteeni heti seuraavana päivänä. Olin nukkunut huonosti jo useamman vuoden ajan ja edellinen yö oli ekstrahuono, kun nukuin hätäseen kaksi tuntia. Lapset olivat taas kipeitä, heräsivät samaan ja eri aikoihin sekä vaativat kukin syliä, tukea ja ymmärrystä koko vuorokauden. Lasten vaatimusten lisäksi tänäänkin oli laitettava ne surullisen kuuluisat tiskit ja pyykit. ”Onneksi mies pääsee pian töistä, ylitöillehän se meni mutta nyt hän saapuu! Ihanaa saada apua ja tukea arjen askareisiin!” ajattelin. Mutta mitä tekee mies kotiin tultuaan? Säntää suihkuun ja menee nukkumaan! Jo ennen kuin lapset nukahtavat, mies menee itse vuoteeseen.
Hermot kiristyy, paine kasvaa suureksi, räjähdänkö?! Tapani mukaan en voinut tietenkään näyttää kiehumistani muille, vaan hiivin kodinhoitohuoneeseen, jonka lattialle, pyykkivuorten päälle lysähdin. Ja itkin. Kerrankin annoin tunteiden ja pahan olon tulla ulos. Kuusivuotias lapseni kuuli itkuni, tuli luokseni, halasi ja lohdutti: ”äiti tule jo, mennään! Äiti, mikset tule jo? Äiti tarvitsen sinua, ei me osata olla ilman sinua! Miten me pärjätään? Äiti, jooko? Tuu jo!”
Nämä lapseni sanat kuljettivat minut kauas historiaan, kuin olisin matkustanut sukumme menneisyyteen. Ihan kuin silloisella suvun samanikäisellä lapsella olisi olleet samat asiat mielessä ja hänelle olisi vastattu: ”Sinä pärjäät. Olet jo iso. Muista olla ahkera ja reipas, auttaa aina toisia. Älä itke.” En tiedä onko jo aiemmin suvussamme ollut tilanteita, jossa vastaavia ohjeita on annettu. Mutta tilanne ja mieleen tulevat sanat tuntuivat hämmentävän tutuilta ja aidoilta. Voisivatko nämä alitajunnasta löytyneet sanat olla osasyynä sille, miksi suoritan elämääni ja koen pysähtymisen sekä tunteiden näyttämisen vaikeiksi? On oltava ahkera, tehtävä paljon. Kun teen, ehkä hommat joskus loppuvat. On vain tehtävä ahkerasti ja on tehtävä lisää. Teen, että minut huomataan, suoritusteni kautta se ehkä onnistuu. Kun olen tehnyt, sitten huilaan. Teen, kun ahdistaa. Teen, kun itkettää. Teen, kun olisi aika pysähtyä. Teen, teen ja teen.
Mutta sydän väsyy, se ei jaksa aina vaan tehdä. Siihen sattuu, se huutaa apua. “Kuule minua!” Se on niin tuskaisen tukossa, että hengitys sattuu, hengitys on pinnallista, pientä. On vaikea hengittää. Kaikki ne vuosien tukahdetut tunteet, keho kyllä muistaa. Keho kantaa mukanaan jopa useiden sukupolvien muistoja menneisyydestä. Nyt itken vuolaasti, annan kaikki pienen lapsen piilotetut tunteet tulla ulos. Nyt on aika itkeä. Tähän tarvittiin usean vuoden huonosti nukutut yöt, joista pari viimeistä viikkoa todella huonoja ja edellinen yö maailman huonoin. Tähän tarvittiin totaalista väsymistä, romahtamista, ääneen itkemistä, tunteiden näyttämistä myös muille. Tähän tarvittiin niitä lapseni sanoja, jotka avasivat ajatuksiani, historiaani ja sitä kautta sydäntäni. Keho on pitänyt tunteet ja sanat visusti piilossa, ne olivat kätketty syvälle sisimpääni ja olin kantanut niitä mukanani koko elämäni ajan. Aiemmin en tiennyt syytä sille miksi en itke, miksi on vaikea näyttää tunteita. En tiennyt miksi touhotan ja miksi olen kateellisena katsonut työpäivän jälkeen lepäilevää miestäni. Nyt taidan tietää.
Illan hämyssä, voimien ollessa vähissä asiat saivat syitä. Aluksi luulin sekoavani, luulin että sydämeni lopettaa yhteistyön. Sitten tajusin, että ei lopeta. Lopun sijaan tämä olikin uusi alku, uuden ja kyynelillä puhdistetun sydämeni ja minun ensimmäinen yhteinen askel. Kiitos kokemuksesta! Kiitos sydän ja kiitos Nokimyssy, nyt taidan tietää miksi suorittaminen on niin syvällä sisimmässäni ja miksi voimiani vietiin unien vähyyden vuoksi. Jatkossa haluan päästä vielä paremmin perille oman itsen heijastamisesta tai peilaamisesta toisten ihmisten kautta. Nokimyssy, ehkä voisit kertoa tästä lisää myöhemmin?
P.s. Tämän oivalluksen jälkeen mies on pessyt useasti pyykkiä (ilman että asiasta on erikseen mainittu). Nykyään ajoittain jopa ihailen hänen tapaansa heittäytyä löhömoodiin ja haluan ottaa siitä oppia. En ärsyynny toisen löhöilystä niin usein, vaan yritän itsekin raivata tilaa ja aikaa tälle. Lisäksi kotityöt ovat vähemmän ”minun pitää tehdä” ja enemmän ”minä saan tehdä”. Arkiaskareita riittää kyllä joka päivälle, mutta asenne niiden tekemiseen on pääosin parempi ja kun niihin on liittänyt kivoja asioita, ne eivät tunnu enää niin työläitä. Joskus on jopa hauskaa tanssahdella musiikin tahtiin tiskejä laittaessa😉.
Kommentit
Lähetä kommentti