K atson ulos ikkunasta. Kaiholla. Muistelen niitä hetkiä kun olin täysin terve. Kun oli voimia käydä ulkona - edes sen verran, että sain haettua puita leivinuuniin tai vietyä roskiksen. Nyt ei ole voimia sitä vähääkään, vaan olo on kuin lapamadolla. Yskittää, nenä vuotaa, kylmää, kuumaa ja ahdistaa. Mikään ei kiinnosta, mikään ei huvita. Näen kaaosta joka puolella. Kuormitun lasteni leikeistä, jotka juuri nyt näen vain sotkemisina. Kuormitun lasteni äänistä, jotka tuntuvat tänään erityisen kovilta. Kuormitun siitä, ettei minua kuunnella. En vain jaksaisi mainita samoista asioista montaa kertaa. Koen että sanoessani jotain puhun seinille, minua ei kuunnella huolimatta siitä, että olen kerrankin itse sairaana. Yleensä muut sairastavat, minä en. Pöydän kulmasta kiinni pidellen ja tuolilla istuen saan juuri laitettua ruoan. Ruokana tänään nuudelia, kun äiti ei jaksa nyt muuta. Laitan lapsille ohjelman pyörimään ja käyn pitkälleni vuoteeseen. Villapaita, kahdet villasukat ja kolme peittoa p