FoResting

Nyt loppu! Tänään 18.5 klo 21.42 on täten viimeinen päivä, kun laitan mieheni pyykit pesuun tai narulle kuivumaan. Jos on pyytänyt toista osallistumaan pyykkihuoltoon huonoin tuloksin, niin saa riittää! Siinäpähän oppii että jos pyykkiä ei pese, ei puhtaita vaatteita ole. Samat kalsarit kolmatta päivää... Ärtymys, kiukku ja raivo valtaa mieleni. Väsyttääkin. Miksi ja miten mieheni voi olla tekemättä mitään, jos minä en voi? Miksi minun pitää siivota, pyykätä, tiskata? Ja millä oikeudella toinen voi vaan olla? Kumpa minäkin voisin joskus vain olla! Mutta kuka sitten hoitaa arjen askareet? Miten pitkään joku voi katsoa kasaantuvia astioita tai pyykkivuoria? Siellä se minun mies jo kuorsaa, nukkuu kun minä vaan siivoilen! Kylläpä kurmittaa! ”Stop, huilahustuokio nyt, nainen!” Tokaisi äkkiä Nokimyssy. Se oli kuullut vuodatukseni ja kipittänyt raollaan olevasta talon ovesta sisään. Se pomppasi kahdella pompulla viereiselle tuolille ja kysyi: ”Mitähän miehesi tällä kertaa peilaa sinusta itse

“Mutta Nokimyssy? Miksi sinä nimesit minut Mettärelauksen ammattilaiseksi? Enhän minä itsekään osaa relata enkä varsinkaan ole mikään ammattilainen siinä!” Nokimyssy kehotti kurkistamaan elämääni hiukan taaksepäin josko löytäisin vastauksen sieltä. Niimpä kuljin mielikuvissani lapsuuteen, jolloin elämä oli pitkälti naurua, leikkiä, pihapelejä, kukkien keräämistä ja kujeiluja! Mäenlaskua, hassutteluhetkiä, pellavapäisiä lettipäitä, paljain varpain ulkona juoksemista. Muistan myös hetkiä, jolloin huusin, tappelin, raivosin, piilouduin ja pakenin. Silloin kun olin tehnyt jotain väärin, satuttanut pienempää tai ei huvittanut siivota, pakopaikkani oli usein lähimetsä. Siellä saatoin olla joskus pitkänkin ajan rauhoittumassa itse tai odottamassa, että vihaiset kanssakulkijat rauhottuivat. Lapsuuden lähimetsä oli rakas paikka minulle. Muistan kuinka takapihan nurmikolta, kiikkujen vierestä lähti marjapensaiden reunustama nurmikkoinen, loiva alamäki kohti kauempana olevaa perunapeltoa. Muhkura