Katson ulos ikkunasta. Kaiholla. Muistelen niitä hetkiä kun olin täysin terve. Kun oli voimia käydä ulkona - edes sen verran, että sain haettua puita leivinuuniin tai vietyä roskiksen. Nyt ei ole voimia sitä vähääkään, vaan olo on kuin lapamadolla. Yskittää, nenä vuotaa, kylmää, kuumaa ja ahdistaa. Mikään ei kiinnosta, mikään ei huvita.
Näen kaaosta joka puolella. Kuormitun lasteni leikeistä, jotka juuri nyt näen vain sotkemisina. Kuormitun lasteni äänistä, jotka tuntuvat tänään erityisen kovilta. Kuormitun siitä, ettei minua kuunnella. En vain jaksaisi mainita samoista asioista montaa kertaa. Koen että sanoessani jotain puhun seinille, minua ei kuunnella huolimatta siitä, että olen kerrankin itse sairaana. Yleensä muut sairastavat, minä en.
Pöydän kulmasta kiinni pidellen ja tuolilla istuen saan juuri laitettua ruoan. Ruokana tänään nuudelia, kun äiti ei jaksa nyt muuta. Laitan lapsille ohjelman pyörimään ja käyn pitkälleni vuoteeseen. Villapaita, kahdet villasukat ja kolme peittoa päällekkin kun kylmää.
Kun voimat ovat vähissä ja mieli matalalla, ei aina jaksa nähdä tai kiinnittää huomiota asioihin, jotka ovat hyvin. Syntyy helposti negatiivisuuden kierre, joka päivä päivältä ja hetki hetkeltä pahenee ja muuttuu sitä pahemmaksi mitä pidempään tilanne jatkuu. Onko sinulle lukijani, käynyt niin?
Eräänä iltana muistan ja muistutan itseäni, että tämä on vain väliaikaista ja ohimenevää. Ajattelen rakkaudella heitä, jotka taistelevat vastaavan tai paljon pahemman olotilan tai sairauksien kanssa vuosia. Pyyhkäisen kyyneleet ja kiitän päivästä, edellisen ajatuksen lisäksi en nyt keksi muuta kiitettävää. Nukahdan.
Lasten nukkumaan menot ovat lähiviikkoina venyneet puolille öin, eivät nukahda vaikka kuinka me vanhemmat huutaisimme vuoronperään päät punaisena, että nyt päät tyynyyn! Ei ole voimia olla aidosti läsnä lapsille ja kuunnella heitä. Hei, siinä se? Hehän heijastavat tätä samaa minulle...
Tätäkö tällä koko sairastamisella haluttiin minulle opettaa? Kuuntele, niin sinua kuunnellaan. Ole läsnä toisille, niin he ovat läsnä sinulle. Arvosta toisia, niin sinua arvostetaan?
Otan lapset sänkyyn viereeni ja keksin kysymyksiä, joihin he saavat kukin vuorollaan vastata. Muut kuuntelevat toisen vastauksen ja ovat sillä välin ihan hiljaa, vain vuorossa oleva saa vastata. Mikä oli hauskinta lomalla? Mistä pidit tänään? Mikä hetki tästä päivästä jäi erityisesti mieleen? Mitä opit tänään? Missä onnistuit? Millaista nukkumaan meneminen on?
Saan vastauksia, jotka saavat kyyneleet virtaamaan silmäkulmistani ja alan ymmärtää, että sairastelujen lomassa ja lasten kanssa tiiviisti kotona ollessa olen unohtanut olla heille läsnä. Olen ollut paikalla, mutten läsnä. Olen odottanut, että he kuuntelevat minua, vaikken ole juuri kuunnellut heitä. Olen odottanut heiltä hyvää käytöstä, vaikka oma käytös on ollut surkeaa. Ymmärrän, että oman sairastelun myötä olen laiminlyönyt lasteni psyykkisiä perustarpeita, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Jutteluhetken jälkeen lapset nukahtavat helposti ja rauhallisesti.
Seuraavana aamuna oloni on jo paljon parempi. Ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon pääsen ulos. Jaksan käydä postin ja puita uuniin. Vedän keuhkot täyteen raitista ilmaa ja ihmettelen kauniita, hohtavia sekä maahan leijailevia lumihiutaleita. Näen rauhaa ja kauneutta pihaympäristössä. Sairaus toi minulle kykyä nähdä terveys ja meneillään oleva hetki kirkkaampana, arvokkaampana ja kauniimpana. Sydämeni täyttyy lapsenomaisella ihmettelyllä, ihastelulla ja kiitollisuudella.
#arki #sairaus #väsymys #ikuinenoppiminen #läsnäolo #kuunteleminen #kiitollisuus #nokimyssy #lupalukea #foresting
Kommentit
Lähetä kommentti