Tumma pilvirintama lähestyi uhkaavasti. Sen kovat 25 m/s tuulenpuuskat heiluttivat puita kaarelle niin, että osa niistä kaatui kumoon. Se sai äsken niin tyynen vedenpinnan lyömään aaltoja tumman harmaisiin, norppien suosimiin kallioihin.
Alkoi pimetä, taivas välkehti kuin maailmankaikkeuden huoneessa olisi sytytetty ja sammutettu hehkulamppuja. Taivas jyrähteli mahtipontisesti ja äänet kaikuivat ympäriinsä veden pintaa pitkin. Nokimyssyn nenänpäähän tipahti ensimmäinen sadepisara ja pian pieni käpy kastui läpimäräksi. Onneksi Nokimyssy oli löytänyt itselleen myssyn päähänsä, joka vähän vaimensi kovia sadepisaroita putoamasta sen päähän liian lujaa.
Nokimyssy huomasi saaren takaa lähestyvän keltaisen, hauskan näköisen kaksoiskajakin. Sen kyydissä istuvat ihmiset meloivat hädissään minkä ehtivät ja parkkeerasivat kajakin saarelle, aivan Nokimyssyn silmien alle. He juoksivat heti vähän kauemmas rannasta ja menivät kyykkyyn märkien mustikanvarpujen päälle. Sade yltyi ja jyrähdykset kovenivat. Ihmiset nostivat kädet korviensa suojaksi ja kököttivät toivoen, että ukkosmyrsky menisi pian ohitse. Yhtäkkiä se alkoi, nimittäin tavaroista luopuminen! ”Metallia” toinen huusi ja heitti aurinkolasinsa kauemmas. ”Metallia!” huusi toinen ja viskasi metallisolkisen lippiksensä päästään. ”Onko sormukset metallia? Mahtaako ne johtaa sähköä?” kuului kohta ja sormukset pois. ”Metallia!” Nyt lähti pinnitkin päästä. Taas kyykkyyn. ”Muista pitää jalat ja polvet ihan yhdessä”, annettiin ohjeita kaverille.
Raju ilma yltyi, jyrinät kovenivat, taivas leiskui. Nokimyssy näki nuo kaksi pelokkaan oloista melojaa, jotka kaikesta päätellen halusivat selvitä hengissä Riikka-myrskystä. Pikkuhiljaa sade alkoi hellittää, tummat pilvet pakenivat ja veivät jyrinät mennessään. Taivaan valoshow jatkui koko ajan kauempana. Ilma oli raikas ja kasvit huokasivat helpotuksesta saadessaan vihdoin virkistävää vettä tarpeisiinsa.
Kohta saaren takaa ilmestyi uusia kajakkeja. Tyynen rauhalliset melojat tervehtivät mustikkapuskissa kyykkijöitä. He kertoivat meloneensa kokoajan: ”eihän tuo onneks tullu ihan piälle.” He jatkoivat matkaa iloisesti vilkutellen ja kyykkijät jäivät miettimään keskenään, etteikö ollut muka päällä? Toisaalta kun silmät ja korvat olivat osittain suljettuina, saattoi moinen havainto mennä ohitse. Kyykkijäkaksikko oikaisi vihdoin kehonsa ja litimärkinä alkoivat kiivetä takaisin kajakkiinsa.
Nokimyssyä alkoi kiinnostaa miksi toiset reagoivat ukkoseen ihan kevyesti, samalla meloen ja miksi toiset kiirehtivät lähelle maanpintaa turvaan. Siksi Nokimyssy kiipesi kajakin lähettyvillä olevalle oksalle ja pikkujaloillaan pomppasi salamatkustajaksi kajakin kyytiin. Kyyti liikkui Ukonniemelle. Siellä oli vastassa perhe pienen poikansa kanssa, joka kertoi rohkeasti ja ylpeänä miten hän näki ison ukkosen. Matkalla tuli vastaan vielä kolmas retkeilijäkaksikko, joka kertoi pystyttäneensä teltan juuri ennen ukkosta ja nukkuneensa parin tunnin päikkärit sen aikana.
”Siis anteeksi mitä? Ukkosella teltassa? Eikö teltan kehikot johda sähköä? Eikö metallia ja sähkölaitteita tule välttää ukkosella? Silloin kun minä olin lapsi, olimme ystävän maatilalla uittamassa hevosia ja yhtäkkiä alkoi ukkonen. Ehdimme juuri viedä hevoset talliin ja mennä suuren talon sisälle, kun ukkonen oli ihan tilan päällä. Välähdys, pamahdus, välähdys, pamahdus. Suuri pamahdus! Salama löi antenniin tai minne ikinä löikään, mutta pistorasioista leiskahti kipinävalot sisälle ja sähkö tuntui koko talossa nostaen hiuksia pystyyn.
Ystäväni vanhemmat eivät olleet kotona, emmekä tienneet että tilan pääkatkaisin tuli sammuttaa ukkosella. Ei sen puoleen, enää siinä vaiheessa kukaan ei olisi uskaltanut katkaista pääkytkintä, sen ollessa 50 metrin päässä talosta – ulkona. Muistan elävästi miten kömmimme kyykkyyn talon sisimpää seinää vasten, istuttiin vieri vieressä, puhelimet käsistämme irti heittäen ja toivoen rajuilman menevän pian ohitse. Se oli kyllä raju ukonilma, kaatoi puunkin tallin päälle tai ainakin sen lähelle. Sen jälkeen olen saanut aina päänsäryn ukkosella ja ollut visusti sisätiloissa.”
Nokimyssy alkoi pikkuhiljaa ymmärtää kaksikon pelkoa ukonilmaa kohtaan. Aivan, aiemmat kokemukset - joko omat tai toisen, saavat ihmiset pelkäämään! Ehkä tätä tarinaa oltiin kerrottu myös toiselle tai sitten hänellä oli omat kokemuksensa ukkosesta. Ehkä joku toinenkin oli kertonut vastaavia kokemuksia tai muuten vaan kehottanut varomaan ukonilmaa. Nokimyssy mietti voisiko sama päteä kaikkiin pelkoihin? Miksi jotkut pelkäävät käärmeitä? Korkeita paikkoja? Ahtautta? Viruksia? Pimeää? Hallinnan menettämistä? Kuolemaa? Hämähäkkejä? Onko Sinulla pelkoja? Oletko pysähtynyt niiden äärelle miettien miksi pelkäät?
Nokimyssy oli iloinen, kun kajakkimeloja kertoi tuntevansa ääretöntä kiitollisuutta, voimaa ja rohkeutta tuoreen ukkoskokemuksen jälkeen. Hän oli kohdannut pahimman painajaisensa silmästä silmään ja voi vastedes – uuden kokemuksen myötä - antaa pelolle vähemmän valtaa. Hän voi luonnon mahtia kunnioittaen, luottaa pelon sijasta enemmän rakkauden äärettömään voimaan. Nokimyssy oivalsi ja pyysi myös lukijoiltaan ymmärrystä, että katsomme kaikki tämän hetkistä maailmaa omien kokemusten kautta. Emme voi tietää toisen kokemuksista mitään ja siksi asioihin on harvoin yhtä ainoaa totuutta.
Kommentit
Lähetä kommentti