“Mutta Nokimyssy? Miksi sinä nimesit minut Mettärelauksen ammattilaiseksi? Enhän minä itsekään osaa relata enkä varsinkaan ole mikään ammattilainen siinä!”
Nokimyssy kehotti kurkistamaan elämääni hiukan taaksepäin josko löytäisin vastauksen sieltä.
Niimpä kuljin mielikuvissani lapsuuteen, jolloin elämä oli pitkälti naurua, leikkiä, pihapelejä, kukkien keräämistä ja kujeiluja! Mäenlaskua, hassutteluhetkiä, pellavapäisiä lettipäitä, paljain varpain ulkona juoksemista. Muistan myös hetkiä, jolloin huusin, tappelin, raivosin, piilouduin ja pakenin. Silloin kun olin tehnyt jotain väärin, satuttanut pienempää tai ei huvittanut siivota, pakopaikkani oli usein lähimetsä. Siellä saatoin olla joskus pitkänkin ajan rauhoittumassa itse tai odottamassa, että vihaiset kanssakulkijat rauhottuivat. Lapsuuden lähimetsä oli rakas paikka minulle.
Muistan kuinka takapihan nurmikolta, kiikkujen vierestä lähti marjapensaiden reunustama nurmikkoinen, loiva alamäki kohti kauempana olevaa perunapeltoa. Muhkuraisen perunapellon jälkeen oli syvä oja, jonka yli meni puinen vanha silta metsään. Sillan jälkeen alkoi metsäpolku, joka nousi loivaan ylämäkeen tehden lähimetsän ympäri lenkin ja päättyi toiselta puolelta kiikkujen luokse.
Sen loivan ylämäen puolessa välissä oli vähän harvempaa metsää, jota pohjusti ihana, kesäisin syvän vihreä sammalpeite. Tuolta metsän siimeksestä löytyi myös suuri kivi, joka oli niin ikään pehmustettu muhkealla, vihreällä sammaleella. Se oli kuin suuri sänky, jonka päällä muistan loikoilleeni monet kerrat. Sen vieressä oli pienempi kivi, joka toimi hyvin yöpöytänä. Tähän saatoin jättää metsästä keräämäni aarteet - kuten hienot kivet, lehdet ja pikkuoksat. Kun siitä jatkoi hiukan kauemmaksi, tuli paikkaan nimeltä Amatson. Jättimäisen isot kumpparit jalkaan ja eikun kahlaamaan sekä uittamaan kaarnalaivoja puroihin, jotka erityisesti keväisin olivat täynnä virtaa ja kuohuja! Puro laskeutui ojaan, joka kulki sen samaisen sillan alitse.
Olen todella kiitollinen, että asuimme lähellä metsää ja sain viettää paljon aikaa siellä. Lapsena en ehkä ymmärtänyt sen merkitystä. Varsinkaan teininä marjastusreissut eivät aina olleet kovin houkuttelevia ja muistan ne useat kerrat, kun kapinoin sinne lähtöä. Tänään ymmärrän kuinka hienoa on käydä hakemassa superterveelliset ja makeat marjat lähimetsistä, vieläpä ihan ilmaiseksi!
Tutustuin metsiin lapsuudessani ja sitä kautta opin paljon. Opin mitä tarkoittaa eri vuodenajat luonnossa, miten ja mihin lumet sulavat, mitä marjoja ja kasveja voin syödä ja mihin ei kannata koskea. Opin miltä tuntuu sammal tai muhkuraiset kivet paljaiden varpaiden alla, miltä tuntuu kahlata kylmässä vedessä, miten kaarnalaivoja ja käpylehmiä tehdään. Opin miten rakennetaan maja luonnon tarpeista. Opin, mitä on kylmyys kun lähtee ulos liian vähissä vaatteissa, nokkospuskaan hypättyäni ymmärsin mitä tarkoittaa kirvely ja kipu. Opin, että kivi on tosiaan kova, kun sellaisen heittää leikkimökin ikkunaan. Opin ja seurasin miten syksyisin luonto muutti värejään. Rakastin värejä ja keräsin niitä talteen joka vuosi. Opin, milloin kimalainen tai kusiaiset pistävät ja miltä se tuntuu, miten sisilisko pudottaa häntänsä pelätessään tai miltä vangittu perhonen näyttää takaisin vapauteen päästyään. Opin antamaan tilaa ja rauhaa pesiville linnuille niiden hyökätessä kakkimaan päälleni. Opin, että jokaisella eläimellä ja hyönteisellä on oma paikkansa luonnon kiertokulussa. Opin arvostamaan luonnon mahtia ja sen voimaa ukkosella, opin miltä tuntuu hillua sateessa ja sen jälkeen tuntea kylmät, märät vaatteet iholla. Opin penkomaan matoja mullasta, laittamaan luikeron koukkuun ja kalastamaan. Sain vahvan immuunipuolustuksen oltuani luontoyhteydessä miltei joka päivä.
Nyt kun asiaa tarkastelen, ymmärrän metsän tarjonneen minulle jo lapsena vastustuskyvyn lisäksi ravintoa, rauhallisuutta, turvaa, erilaisia oppeja, hyvää mieltä, liikuntaa, sopeutumista, luovuutta, omaa tilaa ja mielekästä tekemistä. Myöhemmin elämässä metsän merkitys on korostunut entisestään, kun lapsuusajan huolettomuuden tilalle on vuosien varrella kasautunut reilusti vastuuta, suorituskeskeisyyttä, stressiä ja kuluttavaa tehokkuutta.
Lapsena osasin elää hetkessä. Muistatko Sinä ne ajat lapsuudestasi, kun elit hetkessä? Kun kasvoin vanhemmaksi, huomasin eläväni enemmän menneisyydessä, jolloin tekemisiäni ohjasi matkan varrelta keräämäni uskomukset, tunnetilat ja tavat. Tai sitten elin tulevaisuudessa eli mietin pitkälti tekemättömiä töitä. Kun elää meneillään olevan hetken sijaan menneessä tai tulevaisuudessa, ei oikein enää tiedä mitä itse on tai mitä haluaa. Siinä tilanteessa muiden toimiminen läsnäolon tilassa, leikkisyys sekä ilo jopa ärsyttää. Säikähdin, mitä oli tapahtunut?
Lapsena olin kiltti ja jos tuli ristiriittaa, muistan kuinka monesti pakenin tai piilouduin. Se oli siihen hetkeen juuri toimiva ratkaisu. Kun minusta myöhemmin tuli äiti, kohtasin lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen miltei ensimmäiset ristiriitatilanteet mieheni ja lasteni kautta. Voisinko ristiriitojen edessä vieläkin paeta tai piiloutua kuten tein silloin lapsena? Tällä kertaa se ei ollut enää mahdollista, vaan oli opeteltava kohtaamaan asiat arjessa, opeteltava kohtaamaan kaikenlaiset tunteet. Olen opiskellut ja työskennellyt hoitoalalla reilu 15 vuotta. Sieltä saadut kokemukset ja opit ovat minimaalisia verrattuna siihen mitä äitiys on opettanut. Äitiys on opettanut minua ylivoimaisesti kaikkein eniten elämässäni. Ennen äitiyttä en ollut juuri miettinyt: Miten järjestää päivä niin, että siitä voi selvitä? Miten jaksan? Miten suuri voi olla kaaos - niin talossa kuin pään sisälläkin? Miten voin koskaan oppia sietämään sotkua? Riitänkö? Osaanko? Pystynkö? Mitä muut ajattelevat? Niin paljon uutta, niin paljon ohjeita, niin paljon vastuuta, vertailua muihin.
Otin monet mielipiteet, vastaukset ja toimintatavat ympäristöstä eli itseni ulkopuolelta, vaikka ne ei tuntuneetkaan aina oikeilta. Kuuntelin vähemmän itseäni, en kuunnellut mitä oikeasti halusin tai tarvitsin. Tuntui, että seilasin laineilla, muiden mukana ja koin arvoristiriitoja. Olin liian kiltti muille oman jaksamiseni kustannuksella, “ensin muut, sitten minä” oli yksi päässäni toistuvista ajatuksista. Unohdin huolehtia itsestäni. En tiennyt mikä oli omaa tunnetta ja mikä toisen, mutta kannoin niitä silti. Väsyneenä äksyilin läheisilleni, valitin miksi elämä on yhtä siivoamista eikä tekemisiäni arvosteta. En arvostanut varsinkaan itseäni. Jo pienenä hain hyväksyntää ja parempaa itsetuntoa suorituksillani, jos vaan teen asioita paremmin, olen arvokkaampi tai saan palkinnon. Äitinä sama jatkui, mutta paljon korostuneemmin: sitten kun olen tehnyt tuon ja tuon, otan huilihetken ja pysähdyn. Pysähtymisaikaa ei vaan tullut miltei koskaan. Suoritin arkea, “minun pitää tehdä tämä ja tämä, eihän näitä muutkaan tee”. Suoritin päiviäni niin, että väsyin ja olin lähellä romahdusta.
Lisäksi lapset herättivät öisin useaan kertaan ja nukuin huonosti usean vuoden ajan. Nuorimman lapseni epävarma tilanne selviytymisestä elämänsä alussa sai minut viimein pysähtymään.
Nyt muutaman vuoden ajan olen tutkinut omia tapoja, ajatuksia, uskomuksia, tehnyt suuria oivalluksia ja pieniä muutoksia arjessa, joiden avulla voin kiitollisena sanoa voivani paremmin. Olen nostanut omaa hyvinvointia listan viimeiseltä sijalta pikkuhiljaa lähemmäs kärkeä. Että jaksan huolehtia muista, on minun voitava itse hyvin. Kuuntelen itseäni paremmin, luotan oman sydämen ääneen ja otan myös omaa aikaa. Olen oppinut erottamaan muiden tunteita omistani ja oppinut asettamaan rajoja. Olen pikkuhiljaa kääntänyt erityisherkkyyttä voimavaraksi. Kun ristiriitatilanteita tulee, olen oppinut hoitamaan niitä vähemmillä huudoilla. Enää toisen ilo tai menestyminen ei ärsytä minua vaan voin aidosti iloita toisten puolesta. Osaan iloita ja heittäytyä muutenkin enemmän, ihan niin kuin lapset! Lapseni ovat suurimpia opettajia minulle, olen oppinut heiltä valtavasti hetkessä elämistä ja ennen kaikkea sitä, mitä on rakkaus. Osaan olla kiitollisempi, huomata hyvän tässä hetkessä. Arki on huolettomampaa ja vähemmän stressaavaa. Uskon, että asioita tapahtuu just niinkuin on tarkoitettu ja että kaikki järjestyy. Uskon hyvään. Pelot ovat vähentyneet ja rakkaus kasvanut.
Mikä on samaa, lähden edelleen luontoon latautumaan, haahuilemaan ja seikkailemaan! Luonto on edelleen todella rakas paikka minulle.
“Tätäkö Nokimyssy tarkoitit? Että kun olen itse kävellyt polkua suorittamisesta huolettomampaan olemisen tilaan, oivalluksien ja luonnon avulla, minulla voisi olla muillekin annettavaa? Mutta entä kun en ole itsekään valmis? Tiedän että avain onnellisuuteen on tässä hetkessä. Hetkittäin huomaan eläväni läsnäolon tilassa, kunnes kohta taas sorrun vanhaan menneisyydessä märehtimiseen tai tulevaisuuden huoliin. Nykyään osaan ottaa jo vähän rennommin - osaan relata varsinkin metsäympäristössä, mutta en koe olevani vielä lähellekään valmis missään.”
Nokimyssy vastasi lempeän rauhallisesti: “Ystäväni, se on juuri näin. Hyvä, ettet sinäkään ole valmis. Ei kukaan meistä ole. Elämä on ikuista oppimista, hamaan loppuun asti me opimme lisää itsestämme ja sitä kautta autamme sekä tuemme toinen toisiamme. Kun on itsekin vasta matkalla, on itse asiassa paras vierelläkulkija toiselle. Uskon, että teillä kaikilla neljällä on hurjasti annettavaa kaikille, jotka seisovat muutoksen metsäpolun alussa miettien, voiko hän muuttaa jotain. Miettien pystynkö, pärjäänkö, riitänkö? Katsos, toisten arkea ei voi muuttaa, mutta suhtautumista arjessa eteen tuleviin asioihin voi ja siinä tsemppaamisen te osaatte. Jos sinä ja muukin teidän tiiminne olette pystyneet muuttamaan omaa arkeanne lempeämpään suuntaan, niin kaikki halukkaat pystyvät. Annetaan luonnon auttaa ja minä toimin koko matkan retkioppaananne”.
Kommentit
Lähetä kommentti